Mutta se keskustelu meni näin:

- Katso nyt, kolme ihanaa munkkia jäi tähteeksi, ota nyt vain.

* En taida ottaa, miksi ottaisin, kun laihdutan?

- Mitä se yksi munkki muka haittaa, maista nyt. Ajattele iiiisoa lasilllista kylmää maitoa, väliin munkkia ja sokeriset huulet. Nam.

* Enhän minä edes oikeasti tykkää niin paljon munkeista. Oliskohan nuo viimeiset munkit tässä maailmassa, jos vaikka jätän syömättäkin??

- Ota nyt, mielesi tekee kumminkin.

* Kuvittele, kuvittele tosiaan, tahtoisitko ne kaiken läskin lisäksi hyllymään vyötäröllesi? Etkö tosiaan pärjää ilman munkkia tätä päivää?

- No mutta, KOLME munkkia, ihan vain sinulle.

* Hahaa, luuletko, että nuo ovat  maailman ainoat munkit, luuletko, ettet ikinä koskaan enää saa munkkia, jos to-del-la joskus toivot kovasti?

Viimeisen niitin antoi eräs chat-keskustelu, jossa eräs ihminen totesi minulle: "Ota nyt heti, niin ei tarvitse taistella, kun otat kumminkin." ja tahdoin näyttää lopulta itselleni, että osaan olla myös ottamatta. Koska minun ei ole pakko syödä, jos en halua.

Ja tämä päivä meni niin hienosti ihan suunnitelman mukaan syöden! Tässä viimeistä rahka-ananas-pellavansiemen - iltapalaa nautiskelen ja hyvä on mieli!!

Luin jo toiseen kertaan "Dieettitytön ihmeelliset seikkailut" ( tai jotain sinnepäin: The Amazing Adventures Of Dietgirl kumminkin ) ja tykkäsin ja samastuin monin osin ja iloitsin ja riemuitsin ja osin kadehdinkin. Ihanaa, että joku todellinen ihminen oli kirjoittanut tuollaisen kirjan. Ja ennenkaikkea, että hän oli onnistunut!

Ihmeellisestä facebookista ( mitä siellä ei olisi? ) löysin sitten Dieettitytön sivut ja tykkäsin niistä ja sitten jo menin kommentoimaankin. Ja kirjoitin kirjoitusvirheen ( who cares ) ja sain vastauksenkin, ihan vissiin itse ihmeelliseltä Dieettitytöltä :D :D :D

Hah hah haa. No. Kuitenkin on ollut helppo toteuttaa elämäntapavalmentajan ( en minä tiedä miksi hän tahtoisi itseään kutsuttavan, mutta näin minä nyt sanon kumminkin... ) ohjeita ruokailussa. Ei ole ollut yhtään nälkä, mieluumminkin olen melkein unohtanut alkaa syödä säännöllisin välein, kun ei ole tullut sellainen nälkänälkä. Hitaat hiilihydraatit ja perusraaka-aineet sen varmaan tekevät.

Motivaatio on korkealla. Ensi kesänä. Ensi kesänä. Sitten niin. Jippii!!! ( Se 25 kiloa on jossain vuodatettuna pois!!! )

Minun uusi elämäni alkaa huomenna. Tänään minuun mahtuu enää vain vettä, huoltoasemalla vedin kitusiini palan ( ylihinnoiteltua ) Daim-kakkua ( samalla rahalla olisin pakastealtaasta saanut kokonaisen, pyöreän kakun, onneksi en sentään SITÄ ostanut ja syönyt ) ja lämmintä suklaista kaakaota, kun olimme reissussa.

Aamulla keitän mikropuuron, punnitsen siihen tulevat hiutaleet ja muutkin annokset ja syön elämäremonttivalmentajani ohjeiden mukaan. Jostain olisi myös revittävä aikaa kotijumpalle ( ja kirvoitettava jälkikasvussa rankat naurut ). Hyvä niin. En aio antaa itselleni oikeuksia laistaa ohjelmasta. Minä HALUAN tätä niin kovasti!!!

Olen yhden lapsen äiti enemmän. Siis sain vielä tuossa tammikuussa 2010 yhden lapsen. Ja kiloista viis, siitä lapsesta olen todella onnellinen.

Kiloista sikäli olen onneton, että minulla on alkanut olla vaivoja. Minua vaivaa ilmeisesti plantaari faskiitti tai joku tällainen hauskan ja mukavan kuuloinen lääketieteellinen ongelma. Hauska ja mukava se ei ole kärsittynä, kun kantapäitä pakottaa ja käveleminen sattuu. Osin sattuu istuessakin, oikein tykyttää kantapäätä ( kuten nyt ). Varsinkin enempien kävelyiden jälkeen...

Mikä tekee tästä yrityksestä paremman kuin vuoden ja 7 kuukauden takaisesta? Se, että olen nyt enemmän tosissani kuin ehkä koskaan ennen. Enemmän ja paremmin sitoutunut - en laihdutukseen, vaan - elämäntaparemonttiin. Avukseni olen pyytänyt ja saanut työkseen ruoka- ja harjoitusohjelmia tekevän ihmisen, ja odottelen ensimmäisiä ohjeitani.

Olen ehdottomasti "ohje-ihminen". Voin toteuttaa asioita hienosti oman itseni kohdalla, kun joku luettelee minulle raamit: syö näin, tee näin. Ja kun joku kontrolloi onnistumistani. Siksi onnistuin Painonvartijoissa laihduttamaan melkein 20 kiloa noin 10 vuotta sitten. Se, miksi en onnistunut säilyttämään hoikentunutta olemustani, johtui varmasti siitä, että laihdutin, en muuttanut elämääni.

Nyt tahdon muuttaa elämäni, nyt, varsinkin nyt vuosi ja 7kk tuon ensimmäisen postauksen jälkeen. Nyt, kun olen elänyt liian painavana itselleni sen vuoden ja seitsämän kuukautta liian kauan. Tämä ei ole kannanotto yleisesti lihavia ihmisiä vastaan tai minkään puolesta. Tämä on ajatuksenvirtaa kipuillessani kohti ITSELLENI parempaa. Itselleni jaksavaisempaa, hyvinvoivempaa ja terveempää elämää.

Ehkä sinullekin, elämävalmentajani, ajatuksiani ja kipuilujani tässä tiellä, jolla minua autat pysymään. Kiitos jo etukäteen!!

Ostan lihoja ja juustoja, kermaa ja voita. Pistän muun perheen syömään pelkkää täysjyvää: täysjyvämakaronia, täysjyväleipää, täysjyväjauhoja. Sokerin ostamista en voi kuitenkaan kokonaan välttää, en pysty jättämään O'boyn kaakaopussia kauppaan, koska koko perhe sitä tahtoo. Ja sitten se kirkuu keskellä keittiön pöytää ja minulta valuu kuola :(

Mutta minähän onnistun nyt. Syön kermassa haudutettua lohta ( NAM!! ), ruusukaalin kera, sen jämistä seuraavana päivänä teen salaattiin ruokaisan lisän ja juon vettä, vettä, vettä, vettä. ( Ja ihan pikkuisen light-limsaa, kun on ihan pakko saada jotain makeaa... )

Vatsamakkarat eivät enää tunkeudu niin ylitseryöppyävästi farkkujeni vyötärönauhan yli kuin viime viikolla - vai kuvittelenko vain?

Ei huomenna, ensi maanantaina tai ensi kesän keskiviikkona. Ei mitään muttia, tekosyitä tai siirtelyitä. Sitten kun. Mitä sitten? Ehkä sitten, kun painan taas 5 kiloa enemmän, kun olo on vielä vähän huonompi, polviin koskee enemmän ja taivun vähän vähemmän.

Ei. Ei vasta sitten vaan nyt.

Tunsin olevani lihava jo ala-asteella. En minä lihava kai oikeasti ollut, ja joskus ymmärryksessä vilahtelikin, että tunsin muutamia oikeasti lihavia lapsia. Niinkuin senkin yhden, jonka äiti puolusteli: "Ei meidän XX lihava ole, hän on vain isokokoinen ja rohkeakasvuinen lapsi." Minä en ollut edes kovin iso, mutta urheilullisen serkkuni ( joka vielä sattui olemaan poika ) rinnalla tietysti hyvinkin epäurheilullinen ja kömpelö. Enhän saanut edes vatsalihasliikkeitä tehtyä pururadan jyrkällä vatsalihaslaudalla ( no en saanut, tietenkään, kun en onnistunut koulun kuntotestissä tasaisellakaan, ja minulle naurettiin ). Uimaan olin kyllä serkkua parempi ja kestävämpi, mutta sitä hän ei myöntänyt ikinä. Voi, miten kovasti toivoin, että olisi myöntänyt. Vuotta vanhempana ja poikana hänen piti kuitenkin olla kaikessa tyhmää serkkutyttöä parempi. Liekö ollut aina ja kaikessa kuitenkaan?

Yläasteella minua jo kiusattiin lihavaksi. En kuitenkaan ollut. Koulussamme oli monia minua lihavampiakin, mutta miksi heitä ei kiusattu? Nyt aikuisen ajatuksin oli tietysti aivan ihanaa, että heitä ei kiusattu, sillä kiusattuna oleminen ei tosiaankaan ole mukavaa, mutta ihmettelin kovasti jo tuolloin, mikä minussa aiheutti sen läskiksi haukkumisen, vaikka olin ihan tavallisen kokoinen nuori. Olin jo 8-luokkalaisena aikuispituudessani ja voi miten paljon antaisinkaan siitä, että painaisin nyt sen verran kuin tuolloin. ( 165cm/65kg ) Kuitenkin minua kutsuttiin kaksiloksi ( vrt. yksilö - kaksilo on kaksin verroin yhden ihmisen kokoinen jne. ), isoksi tytöksi jne. Kuten monet lihavat ovat sanoneet, minut valittiin AINA viimeiseksi joukkueeseen. Siitäkin syystä, että esimerkiksi pesäpalloa oikeasti osasin pelata. Osuin palloon ( kiitos sille serkulleni, jonka kanssa pelasimme jopa kahdestaan ja pikkusiskoni kanssa kaikkia mahdollisia joukkuepelejä ), tajusin säännöt ja jaksoin juosta pesien välit, vaikka en mikään juoksija ole koskaan ollutkaan. Samoin lentopalloa osasin, osuin palloon ja tajusin, mitä kentällä piti tehdä, mutta en ollut suosittu pelaaja... en ollenkaan. Kun taas sitten eräs luokkalaisemme, joka ei ikinä osunut palloon, ei saanut sitä syötettyä oikeaan suuntaan ja järjesti vain omia performanssejaan pelikentällä milloin kaatuen mihinkin suuntaan, jotta näyttäisi, että hän yrittää tosi paljon - hänet valittiin aina ensimmäisenä joukkueeseen. Hän kuului piireihin ja oli ilmeisen laiha...

En ole katkera mutta kuitenkin.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin juttelin erään minua toistuvasti läskiksi haukkuneen kanssa ja hän sanoi, ettei silloin koskaan edes pitänyt minua lihavana!!!! Käsittämätöntä. Kaikki tuo vaikutti itsetuntooni ja kaikkeen, miten itsestäni ajattelin. Positiivista asiassa on se, että nyt, yli kolmekymppisenä, pääsin nauramaan tuolle ajalle ja heittämään "kelpaamattomuuteni" romukoppaan. Kyllä minä tästä vielä nousen!!

Pari päivää sitten sain kuulla meillä kylässä käyneen tuttavapariskunnan miehen ihmetelleen minun kauniita kuviani hääkuvastamme ( yli 10 vuotta sitten ). Olen tuolloin kuulemma ollut niin kaunis ja nyt kuin aivan toinen ihminen. Hmmm. Peilistä minua kuitenkin katsoo - luultavasti - aivan sama ihminen, melkein 30 kiloa lihavampana vain, vanhempana ja ei-meikattuna, hiukset roikkuen milloin minnekin.

Paljon en tuolle mielipiteelle painoarvoa anna, vaikkakin tunnustan kyllä sen olleen suuri sysäys tähän, mitä tapahtuu NYT. Milloin lopetan itselleni valehtelemisen, sillä kyllähän minä tunnen, että tuo tuntui pahalta. "Miten se liekään niin itsensä päästänyt räjähtämään???" Siis minä. Ja tuo kaikki miehen suusta ( joka on itsekin kyllä rapistunut, mutta miehille sallittakoon? )...

Ja minä siis kipitin kiltisti vaa'alle, jonka ostin edellisen kerran itseäni inhotessani, laskin painoindeksin netissä ja näyttö kirkui:

Painoindeksisi on: 33,1

Se tarkoittaa, että olet merkittävästi lihava. Sinulla on suositukseen nähden liikapainoa 23 kiloa.

Että silleen. Mur. Ja tähän itseironista käkätystä, että enkö muka ole tuota tiennyt? No, olen. Painavimmillani olin tässä pari kuukautta sitten, silloin painoin jo lähelle sata kiloa. Siis oikeasti HUI! Nyt painan 6 kiloa vähemmän, mutta ei se vielä yksistään helpota ketään.

Silloin näyttö kirkui: olet vaikeasti lihava ja pudotettavaa on 29 kiloa.

Jos en tekisi fyysistä työtä, olisin varmasti kuin ne dokumenttien monisataakiloiset. Voi kamala. Yäk.

No, kuusi kiloa on jo alku, aika hyvä alku itseasiassa. Tästä vain jatketaan. Tänään. Nyt.

Kaikkien Painonvartijoiden ja muiden kokemusteni jälkeen päätin nyt jättää hiilihydraatit vähemmälle ja syödä karpisti. Suunnittelen liittymistä jollekin hiilaritietoisten keskustelupalstalle, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi. Onnistuin eilen jättämään kokouksessa pasteijat syömättä, lirpin vain pelkkää teetä. Hyvä minä, aika hyvin onnistun kyllä!! Varsinkin, kun tiedän, että se eräs minua kiusannut ei edes oikeasti pitänyt minua lihavana silloin yläasteella.

Niinpä niin. Kukahan tätä jaksaisi edes lukea? Ääh, kirjoitan silti.