Nyt se on. Tänään. Se päivä!

Ei huomenna, ensi maanantaina tai ensi kesän keskiviikkona. Ei mitään muttia, tekosyitä tai siirtelyitä. Sitten kun. Mitä sitten? Ehkä sitten, kun painan taas 5 kiloa enemmän, kun olo on vielä vähän huonompi, polviin koskee enemmän ja taivun vähän vähemmän.

Ei. Ei vasta sitten vaan nyt.

Tunsin olevani lihava jo ala-asteella. En minä lihava kai oikeasti ollut, ja joskus ymmärryksessä vilahtelikin, että tunsin muutamia oikeasti lihavia lapsia. Niinkuin senkin yhden, jonka äiti puolusteli: "Ei meidän XX lihava ole, hän on vain isokokoinen ja rohkeakasvuinen lapsi." Minä en ollut edes kovin iso, mutta urheilullisen serkkuni ( joka vielä sattui olemaan poika ) rinnalla tietysti hyvinkin epäurheilullinen ja kömpelö. Enhän saanut edes vatsalihasliikkeitä tehtyä pururadan jyrkällä vatsalihaslaudalla ( no en saanut, tietenkään, kun en onnistunut koulun kuntotestissä tasaisellakaan, ja minulle naurettiin ). Uimaan olin kyllä serkkua parempi ja kestävämpi, mutta sitä hän ei myöntänyt ikinä. Voi, miten kovasti toivoin, että olisi myöntänyt. Vuotta vanhempana ja poikana hänen piti kuitenkin olla kaikessa tyhmää serkkutyttöä parempi. Liekö ollut aina ja kaikessa kuitenkaan?

Yläasteella minua jo kiusattiin lihavaksi. En kuitenkaan ollut. Koulussamme oli monia minua lihavampiakin, mutta miksi heitä ei kiusattu? Nyt aikuisen ajatuksin oli tietysti aivan ihanaa, että heitä ei kiusattu, sillä kiusattuna oleminen ei tosiaankaan ole mukavaa, mutta ihmettelin kovasti jo tuolloin, mikä minussa aiheutti sen läskiksi haukkumisen, vaikka olin ihan tavallisen kokoinen nuori. Olin jo 8-luokkalaisena aikuispituudessani ja voi miten paljon antaisinkaan siitä, että painaisin nyt sen verran kuin tuolloin. ( 165cm/65kg ) Kuitenkin minua kutsuttiin kaksiloksi ( vrt. yksilö - kaksilo on kaksin verroin yhden ihmisen kokoinen jne. ), isoksi tytöksi jne. Kuten monet lihavat ovat sanoneet, minut valittiin AINA viimeiseksi joukkueeseen. Siitäkin syystä, että esimerkiksi pesäpalloa oikeasti osasin pelata. Osuin palloon ( kiitos sille serkulleni, jonka kanssa pelasimme jopa kahdestaan ja pikkusiskoni kanssa kaikkia mahdollisia joukkuepelejä ), tajusin säännöt ja jaksoin juosta pesien välit, vaikka en mikään juoksija ole koskaan ollutkaan. Samoin lentopalloa osasin, osuin palloon ja tajusin, mitä kentällä piti tehdä, mutta en ollut suosittu pelaaja... en ollenkaan. Kun taas sitten eräs luokkalaisemme, joka ei ikinä osunut palloon, ei saanut sitä syötettyä oikeaan suuntaan ja järjesti vain omia performanssejaan pelikentällä milloin kaatuen mihinkin suuntaan, jotta näyttäisi, että hän yrittää tosi paljon - hänet valittiin aina ensimmäisenä joukkueeseen. Hän kuului piireihin ja oli ilmeisen laiha...

En ole katkera mutta kuitenkin.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin juttelin erään minua toistuvasti läskiksi haukkuneen kanssa ja hän sanoi, ettei silloin koskaan edes pitänyt minua lihavana!!!! Käsittämätöntä. Kaikki tuo vaikutti itsetuntooni ja kaikkeen, miten itsestäni ajattelin. Positiivista asiassa on se, että nyt, yli kolmekymppisenä, pääsin nauramaan tuolle ajalle ja heittämään "kelpaamattomuuteni" romukoppaan. Kyllä minä tästä vielä nousen!!

Pari päivää sitten sain kuulla meillä kylässä käyneen tuttavapariskunnan miehen ihmetelleen minun kauniita kuviani hääkuvastamme ( yli 10 vuotta sitten ). Olen tuolloin kuulemma ollut niin kaunis ja nyt kuin aivan toinen ihminen. Hmmm. Peilistä minua kuitenkin katsoo - luultavasti - aivan sama ihminen, melkein 30 kiloa lihavampana vain, vanhempana ja ei-meikattuna, hiukset roikkuen milloin minnekin.

Paljon en tuolle mielipiteelle painoarvoa anna, vaikkakin tunnustan kyllä sen olleen suuri sysäys tähän, mitä tapahtuu NYT. Milloin lopetan itselleni valehtelemisen, sillä kyllähän minä tunnen, että tuo tuntui pahalta. "Miten se liekään niin itsensä päästänyt räjähtämään???" Siis minä. Ja tuo kaikki miehen suusta ( joka on itsekin kyllä rapistunut, mutta miehille sallittakoon? )...

Ja minä siis kipitin kiltisti vaa'alle, jonka ostin edellisen kerran itseäni inhotessani, laskin painoindeksin netissä ja näyttö kirkui:

Painoindeksisi on: 33,1

Se tarkoittaa, että olet merkittävästi lihava. Sinulla on suositukseen nähden liikapainoa 23 kiloa.

Että silleen. Mur. Ja tähän itseironista käkätystä, että enkö muka ole tuota tiennyt? No, olen. Painavimmillani olin tässä pari kuukautta sitten, silloin painoin jo lähelle sata kiloa. Siis oikeasti HUI! Nyt painan 6 kiloa vähemmän, mutta ei se vielä yksistään helpota ketään.

Silloin näyttö kirkui: olet vaikeasti lihava ja pudotettavaa on 29 kiloa.

Jos en tekisi fyysistä työtä, olisin varmasti kuin ne dokumenttien monisataakiloiset. Voi kamala. Yäk.

No, kuusi kiloa on jo alku, aika hyvä alku itseasiassa. Tästä vain jatketaan. Tänään. Nyt.

Kaikkien Painonvartijoiden ja muiden kokemusteni jälkeen päätin nyt jättää hiilihydraatit vähemmälle ja syödä karpisti. Suunnittelen liittymistä jollekin hiilaritietoisten keskustelupalstalle, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi. Onnistuin eilen jättämään kokouksessa pasteijat syömättä, lirpin vain pelkkää teetä. Hyvä minä, aika hyvin onnistun kyllä!! Varsinkin, kun tiedän, että se eräs minua kiusannut ei edes oikeasti pitänyt minua lihavana silloin yläasteella.

Niinpä niin. Kukahan tätä jaksaisi edes lukea? Ääh, kirjoitan silti.