Tänään kävin pääni sisällä seuraavanlaisen keskustelun, kun tarjosin vieraille kahvipöydässä munkkeja. En kattanut itselleni edes kahvikuppia, sillä tiesin houkutuksen käyvän liian voimakkaaksi, jos menisin istumaan ja joisin kahvia. Onnekseni vieraat olivat työn puolesta ja enemmänkin isännän asioilla, joten saatoin liueta kahvit laitettuani takavasemmalle.

Mutta se keskustelu meni näin:

- Katso nyt, kolme ihanaa munkkia jäi tähteeksi, ota nyt vain.

* En taida ottaa, miksi ottaisin, kun laihdutan?

- Mitä se yksi munkki muka haittaa, maista nyt. Ajattele iiiisoa lasilllista kylmää maitoa, väliin munkkia ja sokeriset huulet. Nam.

* Enhän minä edes oikeasti tykkää niin paljon munkeista. Oliskohan nuo viimeiset munkit tässä maailmassa, jos vaikka jätän syömättäkin??

- Ota nyt, mielesi tekee kumminkin.

* Kuvittele, kuvittele tosiaan, tahtoisitko ne kaiken läskin lisäksi hyllymään vyötäröllesi? Etkö tosiaan pärjää ilman munkkia tätä päivää?

- No mutta, KOLME munkkia, ihan vain sinulle.

* Hahaa, luuletko, että nuo ovat  maailman ainoat munkit, luuletko, ettet ikinä koskaan enää saa munkkia, jos to-del-la joskus toivot kovasti?

Viimeisen niitin antoi eräs chat-keskustelu, jossa eräs ihminen totesi minulle: "Ota nyt heti, niin ei tarvitse taistella, kun otat kumminkin." ja tahdoin näyttää lopulta itselleni, että osaan olla myös ottamatta. Koska minun ei ole pakko syödä, jos en halua.

Ja tämä päivä meni niin hienosti ihan suunnitelman mukaan syöden! Tässä viimeistä rahka-ananas-pellavansiemen - iltapalaa nautiskelen ja hyvä on mieli!!

Nyt SE on alkanut. Se, joka on nimeltään elämäntaparemontti, ei laihdutus, jotta se kestäisi koko elämän. Ja jotta saisin oikeita tuloksia, jotka kestäisivät ja jotka tuottaisivat minulle muutakin hyvää kuin sopivat vaatteet vaatekaappini perukoilta.

Luin jo toiseen kertaan "Dieettitytön ihmeelliset seikkailut" ( tai jotain sinnepäin: The Amazing Adventures Of Dietgirl kumminkin ) ja tykkäsin ja samastuin monin osin ja iloitsin ja riemuitsin ja osin kadehdinkin. Ihanaa, että joku todellinen ihminen oli kirjoittanut tuollaisen kirjan. Ja ennenkaikkea, että hän oli onnistunut!

Ihmeellisestä facebookista ( mitä siellä ei olisi? ) löysin sitten Dieettitytön sivut ja tykkäsin niistä ja sitten jo menin kommentoimaankin. Ja kirjoitin kirjoitusvirheen ( who cares ) ja sain vastauksenkin, ihan vissiin itse ihmeelliseltä Dieettitytöltä :D :D :D

Hah hah haa. No. Kuitenkin on ollut helppo toteuttaa elämäntapavalmentajan ( en minä tiedä miksi hän tahtoisi itseään kutsuttavan, mutta näin minä nyt sanon kumminkin... ) ohjeita ruokailussa. Ei ole ollut yhtään nälkä, mieluumminkin olen melkein unohtanut alkaa syödä säännöllisin välein, kun ei ole tullut sellainen nälkänälkä. Hitaat hiilihydraatit ja perusraaka-aineet sen varmaan tekevät.

Motivaatio on korkealla. Ensi kesänä. Ensi kesänä. Sitten niin. Jippii!!! ( Se 25 kiloa on jossain vuodatettuna pois!!! )

Aina vain huomenna. Huomenna aloitan, tämän suupalan jälkeen, tuon suklaalevyn syötyäni tai tämän ähkymöhkösapetuksen jälkeen varmasti alkaa koko loppuelämän kestävä uusi aikakausi. Joo, niin varmaan.

Minun uusi elämäni alkaa huomenna. Tänään minuun mahtuu enää vain vettä, huoltoasemalla vedin kitusiini palan ( ylihinnoiteltua ) Daim-kakkua ( samalla rahalla olisin pakastealtaasta saanut kokonaisen, pyöreän kakun, onneksi en sentään SITÄ ostanut ja syönyt ) ja lämmintä suklaista kaakaota, kun olimme reissussa.

Aamulla keitän mikropuuron, punnitsen siihen tulevat hiutaleet ja muutkin annokset ja syön elämäremonttivalmentajani ohjeiden mukaan. Jostain olisi myös revittävä aikaa kotijumpalle ( ja kirvoitettava jälkikasvussa rankat naurut ). Hyvä niin. En aio antaa itselleni oikeuksia laistaa ohjelmasta. Minä HALUAN tätä niin kovasti!!!

Ja niin. Nyt pitäisi olla, nyt vuosi ja 7 kuukautta myöhemmin, varmaan sen 20 kiloa laihempi, hoikka ja onnellinen ihminen. Pitäisi ja pitäisi. Varmasti pitäisi, mutta kun en ole. Onnellinen ehkä, ainakin jossain määrin ja joinakin aikoina, mutta en ainakaan 20 kiloa laihempi.

Olen yhden lapsen äiti enemmän. Siis sain vielä tuossa tammikuussa 2010 yhden lapsen. Ja kiloista viis, siitä lapsesta olen todella onnellinen.

Kiloista sikäli olen onneton, että minulla on alkanut olla vaivoja. Minua vaivaa ilmeisesti plantaari faskiitti tai joku tällainen hauskan ja mukavan kuuloinen lääketieteellinen ongelma. Hauska ja mukava se ei ole kärsittynä, kun kantapäitä pakottaa ja käveleminen sattuu. Osin sattuu istuessakin, oikein tykyttää kantapäätä ( kuten nyt ). Varsinkin enempien kävelyiden jälkeen...

Mikä tekee tästä yrityksestä paremman kuin vuoden ja 7 kuukauden takaisesta? Se, että olen nyt enemmän tosissani kuin ehkä koskaan ennen. Enemmän ja paremmin sitoutunut - en laihdutukseen, vaan - elämäntaparemonttiin. Avukseni olen pyytänyt ja saanut työkseen ruoka- ja harjoitusohjelmia tekevän ihmisen, ja odottelen ensimmäisiä ohjeitani.

Olen ehdottomasti "ohje-ihminen". Voin toteuttaa asioita hienosti oman itseni kohdalla, kun joku luettelee minulle raamit: syö näin, tee näin. Ja kun joku kontrolloi onnistumistani. Siksi onnistuin Painonvartijoissa laihduttamaan melkein 20 kiloa noin 10 vuotta sitten. Se, miksi en onnistunut säilyttämään hoikentunutta olemustani, johtui varmasti siitä, että laihdutin, en muuttanut elämääni.

Nyt tahdon muuttaa elämäni, nyt, varsinkin nyt vuosi ja 7kk tuon ensimmäisen postauksen jälkeen. Nyt, kun olen elänyt liian painavana itselleni sen vuoden ja seitsämän kuukautta liian kauan. Tämä ei ole kannanotto yleisesti lihavia ihmisiä vastaan tai minkään puolesta. Tämä on ajatuksenvirtaa kipuillessani kohti ITSELLENI parempaa. Itselleni jaksavaisempaa, hyvinvoivempaa ja terveempää elämää.

Ehkä sinullekin, elämävalmentajani, ajatuksiani ja kipuilujani tässä tiellä, jolla minua autat pysymään. Kiitos jo etukäteen!!

Tänään ruokakaupassa keräilin kärryyn hiilihydraattitietoisia valintoja. Paljon kasviksia, ja koska en mitenkään kykene syömään espanjalaisia tomaatteja, italialaisia kurkkuja tai ties mitä, joudun ostamaan kalliita kotimaisia. Jouduin pakostakin miettimään, onko minulla oikeus ostaa kalliita ruokatavaroita voidakseni hyvin, kun muuten perheessä on päätetty kynsin hampain säästää.

Ostan lihoja ja juustoja, kermaa ja voita. Pistän muun perheen syömään pelkkää täysjyvää: täysjyvämakaronia, täysjyväleipää, täysjyväjauhoja. Sokerin ostamista en voi kuitenkaan kokonaan välttää, en pysty jättämään O'boyn kaakaopussia kauppaan, koska koko perhe sitä tahtoo. Ja sitten se kirkuu keskellä keittiön pöytää ja minulta valuu kuola :(

Mutta minähän onnistun nyt. Syön kermassa haudutettua lohta ( NAM!! ), ruusukaalin kera, sen jämistä seuraavana päivänä teen salaattiin ruokaisan lisän ja juon vettä, vettä, vettä, vettä. ( Ja ihan pikkuisen light-limsaa, kun on ihan pakko saada jotain makeaa... )

Vatsamakkarat eivät enää tunkeudu niin ylitseryöppyävästi farkkujeni vyötärönauhan yli kuin viime viikolla - vai kuvittelenko vain?