Tänään kävin pääni sisällä seuraavanlaisen keskustelun, kun tarjosin vieraille kahvipöydässä munkkeja. En kattanut itselleni edes kahvikuppia, sillä tiesin houkutuksen käyvän liian voimakkaaksi, jos menisin istumaan ja joisin kahvia. Onnekseni vieraat olivat työn puolesta ja enemmänkin isännän asioilla, joten saatoin liueta kahvit laitettuani takavasemmalle.

Mutta se keskustelu meni näin:

- Katso nyt, kolme ihanaa munkkia jäi tähteeksi, ota nyt vain.

* En taida ottaa, miksi ottaisin, kun laihdutan?

- Mitä se yksi munkki muka haittaa, maista nyt. Ajattele iiiisoa lasilllista kylmää maitoa, väliin munkkia ja sokeriset huulet. Nam.

* Enhän minä edes oikeasti tykkää niin paljon munkeista. Oliskohan nuo viimeiset munkit tässä maailmassa, jos vaikka jätän syömättäkin??

- Ota nyt, mielesi tekee kumminkin.

* Kuvittele, kuvittele tosiaan, tahtoisitko ne kaiken läskin lisäksi hyllymään vyötäröllesi? Etkö tosiaan pärjää ilman munkkia tätä päivää?

- No mutta, KOLME munkkia, ihan vain sinulle.

* Hahaa, luuletko, että nuo ovat  maailman ainoat munkit, luuletko, ettet ikinä koskaan enää saa munkkia, jos to-del-la joskus toivot kovasti?

Viimeisen niitin antoi eräs chat-keskustelu, jossa eräs ihminen totesi minulle: "Ota nyt heti, niin ei tarvitse taistella, kun otat kumminkin." ja tahdoin näyttää lopulta itselleni, että osaan olla myös ottamatta. Koska minun ei ole pakko syödä, jos en halua.

Ja tämä päivä meni niin hienosti ihan suunnitelman mukaan syöden! Tässä viimeistä rahka-ananas-pellavansiemen - iltapalaa nautiskelen ja hyvä on mieli!!